387022.jpgSuvun surujuhlia!


Suvun poismenneiden muisteloita

Nämä tekstit on julkaistu Vesilahden sanomissa 07.05.1992
387006.jpg

394698.jpg
Hellin Rytty syntyi 18. 4. 1911 ja kuoli 16. 4. 1992

"Mun kanteleeni kauniimmin
taivaassa kerran soi, siel' uusin
äänin suloisin mun suuni
laulaa voi."

Äidin laulut täällä ajassa ovat päättyneet. Hänen yllättävä poislähtönsä kiirastorstaina, aamupäivän tunteina on jättänyt suuren tyhjyyden etenkin meille lapsille. Viimeinen side lapsuuskotiimme on katkennut. Vajaa kaksi ja puoli vuotta isän lähdöstä saatoimme äidin taivasmatkalle.

Äiti syntyi 18. 4. 1911 Sakkolan Ojaniemessä. Vielä viime kesänä hän sai käydä hyvästelemässä synnyinseutunsa, näyttää meille lapsille kotikunnaansa, leikkipaikat, uimarannat, tanhuat, joissa hän oli kasvanut. Sinne hän vielä ensi kesä kuussa oli lähdössä, matkapaperit olivat jo saapuneet ja passikin oli kunnossa.

Lapsuuden muistot olivat hänelle rakkaita. Niistä hän lämmöllä kertoili omille lapsilleen ja lapsenlapsilleen. Käsitykseni mukaan hän sai kasvaa lämminhenkisessä, sopusointuisessa perheessä, mutta joutui kuitenkin jo varhaisessa lapsuudessa luopumaan isästään. Hän jäi sisarusparven kanssa hurskaan äidin kasvatettavaksi. Jo lapsuuskodistaan hän oli saanut sen hengellisen perinnön, joka elämän myötä vain vahvistui.

Lähtö kotoa Karjalasta, sodanaikaiset kokemukset, monet monet muutot ja elämän uudelleen aloittaminen olivat kasvattaneet hänestä henkisesti vahvan ihmisen. Helppoa ei ollut vaatimattomissa olosuhteissa suurperheen äidin työsarka, joka vei voimat usein uupumukseen saakka, mutta voimia riitti, elämä jatkui.

Kuinka monina hiljaisina yöntunteina syntyikään puettavaa perheen ylle tai suuhun pantavaa seuraavaksi päiväksi. Aikaa riitti silloin, kun me muut nukuimme. Käsityöt olivat hänelle mieluinen harrastus. Siitä on meillä jokaisella muistoja, monenlaisia liinoja ja tyynyjä, joita hän rakkaudella meille valmisteli. Monet, monet syntymä- ja nimipäivälahjat käärittiin pakettiin annettavaksi. Tuskinpa jäi huomioimatta yhtään merkkipäivää, yhtään joulua tai pääsisäistä, jolloin lahjat tai muistiaiset olisivat unohtuneet.

Lapset, miniät, vävyt, lastenlapset ja heidän lapsensa. Jo­kaisella meistä oli paikkansa hänen sydämessään. Hänelle kaikki olimme samaa suurta perhettä, yhtä rakkaita kaikki. Jollei ollut muuta annettavaa, niin hän antoi vaikka juurrutettuja kukanoksia. Antamisen ilo olikin tärkein.

Kukkia äiti rakasti. Niitä hän kasvatteli ja hoivaili - niin ulkona kuin sisällä. Kukoistuksellaan ne palkitsivat hoitajansa. Sen mieluisan harrastuksen hän sai suorittaa loppuun asti. Niitä hoitaessaan, niiden ääreen hän nukahti.

Jo varhaisesta lapsuudesta mieleen nousee navetanpolulla, työnsä ohella hyräilevä äiti. Muistan lapsuuden kirkkomatkat, kirkonpenkissä hartaasti veisaavan äidin, ja muistan ne lukemattomat lauluillat lapsuuskotimme pöydän ympärillä, jossa opettelimme pyhiä lauluja. Ja äiti johti lauluamme.

Laulun lahja sekä hengellinen elämänkatsomus johdattivat askeleet kirkkokuorotoimintaan. Ne merkitsivät hänelle elämässä paljon, Niistä hän ammensi voimaa keventämään ja rikastuttamaan elämän arkea.

Kirkkokuorotoiminnasta muodostuikin hänelle rakkain harrastus. Lasten muuttaessa pois kotoa, työn määrän vähetessä, tuli kuoroharjoituksista viikoittainen, odotettu virkistäytymishetki ja toisten kuorolaisten tapaaminen. Siellä hän sai toisten joukossa laulaen kiittää ja ylistää Jumalaa, julistaa sitä suurta sanomaa, joka oli hänelle tärkeä. Se täytti suuren osan hänen elämäänsä. Sitä sanomaa hän isän kanssa meihin lapsiinsakin juurrutti.

Ikää kertyi, isä sairastui ja nukkui pois. Silloinen yli vuoden takainen äidin oma sairaus joudutti vetäytymistä kuorotoiminnasta. Usein hän kaihoten muisteli ja kertoili laulujuhlista, joissa bän sai olla mukana, kuinka mahtavasti kaikuivatkaan suuren kuorolaisjoukon yhteiset laulut. Useiden vuosien varrella olikin lujittunut sieltä monta lämmintä ihmissuhdetta.

Monta ystävää on jo saateltu rajan yli. Nyt oli äidin vuoro.

Miten rakkaiksi tulivatkaan minulle, isän lähdön jälkeen tavaksi tulleet yhteiset lauluhetket äidin kanssa, hänen luona käydessäni sain kokea nuo rakkaat lapsuuden muistot sieltä pöydän ympäriltä yhä uudestaan, laulaen samoja kauniita lauluja, jotka silloin opin.

Äiti on poissa. Alkoi viimeinen matka, hän on perillä. Nyt hän laulaa taivaan suuressa kuorossa. Sinne hän kaipasi. Myös sinne oli matkapassi kunnossa. Uuras työntäyteinen elämä on päättynyt. On levon aika.

Se mittava arvokas elämäntehtävä, jonka äiti suoritti omalla paikallaan on kantanut hedelmää, sen siunaus jatkuu. Hänen lähdettyään meissä lapsissa, lastenlapsissa sekä hei­dän lapsissaan.

Ymmärrämmekö, mitä hänessä olemme menettäneet? Uhrautuvan, rakastavan, kaikkensa antavan äidin. Meillä lapsilla on nyt suuren murheenkin keskellä syytä iloon. Olem­me olleet erikoisasemassa. Meillä on ollut etuoikeus omistaa näin kauan hurskas, kaikessa Luojaan turvaava rukoileva äiti. Luojan luokse hän on tuonut meitä jo ennen syntymäämme.

Aivan elämänsä viime aikoina hän kertoili sulkeneensa joka ilta esirukouksiinsa meidät kaikki läheisensä. Syntymättömät lastenlastenlapsetkin, jopa meidän ystävämmekin, joilla oli vaikeaa. Unohtamatta ketään. Rakkautta riitti viimeiseen asti.

Syvän kaipauksen keskelle nousee kiitosmieli kaikesta siitä mitä hän on edestämme tehnyt. Hän jätti meille esikuvan, jonka kaltaisena me haluaisimme omien lapsiemme kerran meitä tämmöisellä hetkellä muistelevan..

Tähän lopuksi rohkenen lausua päällimmäisen ajatukseni, meidän kaikkien läheisten puolesta.

"Muistosi äiti, voimaa antaa. Surun raskaan, hiljaa kantaa."

Tuula Viikari


Virpin säkeet äidille

Äiti, onko matkasi kaunis rauhaisa, onko sävelet sointuisat.
Onko mielesi tyyni ja turvaisa kun eteenpäin vaellat.

Sinä kuljit matkasi päällä maan kuin jokainen meistä toivois.
Kuin jokainen hetki valmiina lähteäksesi täältä pois.

Herra tiesi sen äiti, ei tarvinnut Hänen Sinua valmistaa,
vaan hetkellä valitsemallaan tuli Hän sinut noutamaan.

Minä kiitän Herraa Sinusta ja siitä, kuinka Hän Sinut nouti.
Kevätaamun hiljaa valjettua yli Tuonelan virran souti.

Äiti, kuka seisoi vastassa portilla, näitkö isämme siellä sä.
Vaiko Herramme kaikkivaltiaan enkeltensä keskellä.

Rakkahin äiti jos kuulla voit, niin kertoa tahtoisin Sulle,
Miten paljon hurskas hahmosi on aina merkinnyt mulle.

Sinun hymysi, poskesi, kätesi, sinun äänesi heleän,
kannan sydämeni parhaimmassa kätkössä lävitse elämän.

Äiti, Herra hyvyytesi palkitkoon, sillä minä en sitä voinut.
Sinun äänesi hellästi korvissani soi, niin kuin aina on soinut.

Lepää rauhassa Äiti, ja iloitse, nauti enkelten lauluista.
Kulje Herramme juhlasalissa poissa maailman pauhuista.



387002.jpg

387001.jpg


387053.jpg